Burn Out at Nineteen

Jo tässä vaiheessa on luokallamme tiettyjä ihmisiä, joiden uumoillaan lopettavan koulun kesken. Osasta supistaan hiljakseltaan, erään, ykkös ehdokkaan, valmistumismahdollisuuksista puhutaan yleisesti. Tämä tietysti on helppoa, henkilö kun tuskin koskaan on koulussa. Alusta alkaen on ollut selvää, että tällä kokoonpanolla ei varmasti olla enää kolmen ja puolen vuoden päästä. Ihmisiä katoaa koulusta vaihtojen, siirtojen ja lopettamisien myötä. Kyse on enemmänkin siitä, kuka ensimmäisenä katoaa. Edellisessä koulussani se taisin olla minä, joka ensimmäisenä otti ja lähti.

Tasan vuosi ja kaksi päivää sitten käynnistin viimeistä kertaa sitikkani ja ajoin pois loskanpeittämältä parkkipaikalta, nimeltämainitsemattoman opinahjon pihasta. Tiesin lähteväni viimeisen kerran, mutta en katsonut taakseni, en hyvästellyt ketään tai mitään. Lähdin vähin äänin, mutta en ollut helpottunut. Pyristeltyäni koulussa puoli vuotta odottaen sisäisen tradenomin heräämistä, kuihtuen sisältä odotusten litistäessä mut alleen, luovutin.

Tämä blogi on ehkä turhan yleinen foorumi sairauskertomukselleni kerronpa vain sairastuneeni vaikeasti tuona aikana. Väsyin väsymistäni, vajosin pimeään rotkoon ja aina kun uskoin osuneeni pohjaan, putosin syvemmälle. Sairaana, burn-outin partaalla yritin kiskoa itseni puolen vuoden ajan kouluun, jota inhosin. Lopulta olin menettänyt kiinnostukseni kaikkeen; harrastuksiini, lähimmäisiini, siihen, ettei enää kiinnostanut. Annoin periksi koulun ja elämän suhteen, koska millään ei ollut mitää tarkoitusta, ei mitään väliä. Sinä samaisena iltana tein jotain, en suinkaan päähänpistosta, joka oli maksaa mulle mun henkeni.

Näin ei kuitenkaan päässyt käymään, sen sijaan sain elämälleni uuden suunnan, uuden mahdollisuuden. Aloitin puhtaalta pöydältä, jätin taakseni ihmisten odotukset ja omat tavoitteeni. Kuuntelin hetken itseäni, mitä mä todella tahdon. Näin lähti alulle urani hoitotyössä.

Vuosi myöhemmin tapahtumista on jo kyllin kauan, että osaan jo hieman tarkastella elämäni pimeintä aikaa. Tuo aika oli varmasti vaikein ajanjakso elämässäni, mutta silti en vaihtaisi sitä pois. Se teki musta ainakin pikkuisen vahvemman. Muutama kirjoitus sitten kirjoitin kutsumuksesta ja kiinnostuksesta. Nyt ymmärrän, miten tärkeää on tuntea intohimoa ja kiinnostusta esimerkiksi tulevaa alaansa kohtaan, sillä niin se vaan iskee, työuupumus nuoreen opiskelijaankin. Olen pohjattoman onnellinen saadessani olla täällä yhä, jatkaa unelmieni tavoittelua ja oman elämäni rakentamista. En voi koskaan kyllin kiittää niitä ihmisiä, jotka nostivat mut silloin pystyyn. Olen heille elämäni velkaa.